Hän meni huoneeseensa, riisuutui ja jäi istumaan vuoteensa laidalle.
Hän istui kauan. Hän ei voinut nukkua, hän ajatteli lasta vain.
Hän melkein tunsi rakastavansa tuota puhdasta, viatonta, avomielistä olentoa, jolla oli naisen täysi viehkeys jo.
Hänestä olivat hänen suuret, kysyvät silmänsä, joiden sinervä alus lisäsi niiden syvyyttä, kauneimmat mitä hän oli ikinä ajatellut, ja keltainen, suuri palmikko, joka raskaana riippui alapuolelle kehittymättömän vyötäisen, muhkeinta mitä hän oli nähnyt, ja joustavuus mielessä, ja viattomuus, se melkein särki hänen sydäntänsä.
Hän istui ja ajatteli.
Eikä hän oikeastaan ajatellut. Hän antoi ajatustensa lennellä vapaina ja höllinä. Hän oli ja tunsi vain.
"Rakastaa rajattomasti" häntä voisi kyllä. Sellainen tyttö!
Hän tunsi vielä Anitan lämpimän ruumiin kosketuksen, tunsi käsivarsien heikon puristuksen kaulallansa.
Mutta silmät katsoivat kysyväisesti ja totisina häneen.
Lapsi hän oli.