"Kuinka sinä olet paikallasi siinä, Oliivia, silmät noin, ja tukassa taas noituutta."
"Vai niin", sanoi Oliivia välinpitämättömästi.
"Muuten sinussa on jotakin, jotakin, odota — antiikkia ehkä."
"Antiikkia, eipä se sovi."
"Sopii sittenkin. Kun lepäät siinä, jokin piirre, täältä katsoen, ja iho tuollainen kuulakka. Silmät eivät ole entisten, mutta elettiinhän sitä ennenkin. Eikä kaikki olleet suinkaan tavallisia. Et sinäkään olisi ollut."
"Mikäs olisin ollut?"
"Mikäkö! — Hetaira tietysti!"
Oliivia liikahti:
"Mistä päättäen?"
"Kaikesta. Ethän sinä olisi mahtunut niiden ahtaisiin rajoihin silloinkaan, vielä vähemmän kuin nyt."