Hän tiesi sen itse, tiesi, että kun tämä suhde loppui, olivat muistot toisen sydämessä kirkkaat. Ja vaikkei hänelle itselleen jäänytkään yhtä kirkkaita muistoja, ei juuri hänen elämänsä tapaukset muistoiksi enää kyenneet painumaankaan, ei hän antanut sen itseänsä häiritä, jos parempaakin tiesi löytyvän. Hän nautti silloin kun voi, mutta ei hän siitä nautinnosta yksin välittänyt.
Vai välittikö?
Välitti harvoin. Silloin kun vielä voi elää mukana. Mutta hän tahtoi muuta. Hän tahtoi tulla toiselle välttämättömäksi, niin välttämättömäksi, että muu elämä hänen rinnallaan tuntui mitättömältä. Hän tahtoi tuntea siten oman voimansa. Hän tahtoi aikansa hallita toista ja sitten viskata hänet pois!
Aikansa, sillä loppu oli tuleva tästäkin suhteesta. Hän tunsi kyllästymistä, kuten monesti ennenkin, hän tunsi kaikki lopun oireet, mutta hän ei viitsinyt vielä ponnistaa viimeistä askelta ottaaksensa eikä hän välittänyt, jos toiselle tulikin pitempi kidutus. Hän tahtoi hänelle antaa kaikki, mitä antaa voi, antaa kasvaa hänen kiinni itseensä, rikastuttaa hänen sielunsa elämällä, täyttää sen hetkeksi elävällä hengellä.
Ja sitten repäistä itsensä irti, näyttää toiselle, mitä hän on, kuinka tyhjää elämä ilman häntä.
Silloin tietää toinen, että on arvoa hänelläkin.
Ja huutaa häntä.
Mutta hän on kaukana. Hän heittäytyy uuden aallon harjalle, uipi uusille ulapoille, kulkee, kunnes väsyy.
Niin koko elämänsä!
Oo, hetaira!