Miksi ei kulkisi? Eikö hänelle ollut sama, ihminen kuin ihminen, melkein sama? Eikö hän sitä ollut jo ehtinyt huomata? Samat hyväilyt kaikilla, samat väreet äänessäkin ja sama hengen yksitoikkoisuus. Ja kulkua vartenhan hän oli luotukin. Kulkua, kulkua —.
Ilme oli vaihdellut Oliivian kasvoilla. Hän hymähti taas ajatuksilleen.
"Oliko katkerakin ajatus?"
"Oli jokseenkin, mutta älä sitä kysy, en sano kuitenkaan", vastasi
Oliivia.
"Sinä olet suora."
"Minä olen suora ja minä olen väärä. Rakastan totta, mutta rakastan valhetta yhtä paljon", sanoi hän huomaten samalla äänensä pettävän keveyden, joka vähensi sanojen merkitystä.
"Sinä olet kokonainen kuitenkin."
Oliivia vaikeni.
"Sinä olet ainoa laatuasi, minun kun olet!" Hän tarttui Oliivian käteen.
"Oh!" Oliiviasta tuntui vastenmieliseltä.