"Oliivia!"
Tyhmä — jos hän sanoisi sen, tahi löisi vasten kasvoja! Miksi kaikki olivat sattuneetkin olemaan sokeita, heikkoja, heikompia kuin hän. Miksi kukaan ei tuntenut häntä, miksi kukaan ei päässyt hänestä perille, miksi kukaan ei voinut vapauttaa häntäkin virheistään, aina vain piti hänen alas kumartua, alas kätensä ojentaa, valhe valheeseen vaihtaa.
"Oliivia!"
"Oh, en välitä", sanoi hän terävästi ja jatkoi lujasti:
"Sinäkin annat pettää itseäsi."
"En ymmärrä —"
"Et!"
Oliivia naurahti kuivasti, painoi silmänsä kiinni peittääkseen katsettaan ja hillitäkseen itseään.
"Sinä olet omituinen, Oliivia. Ei sinusta aina saa selkoa."
"Ei saa. Ei ole tarkoituskaan. Pitäisikö sinun selkoa saada?"