"Minun, sitä sinä kysyt", toisen katse välähti jo. "Tiedäthän sinä, mitä minä olen tähtesi uhrannut, jättänyt kaikki, ollakseni luonasi. Ja sinä pidät minua kuin leikkikalua kädessäsi, heittelet sitä minne milloinkin haluat, luuletko, etten minä mitään huomaa?"
Oliivia tunsi tyydytystä. Hänen täytyi nähdä, että toinen voi edes suuttua. Turhaanhan hänkin — mitä se auttaa — hän katui jo —
"Mitä sinä huomaat", sanoi hän pehmeästi. — "Ei", hän ojensi kätensä, "ei olla pikkumaisia enää, eihän olla —"
Toinen ei päässyt tasapainoon vielä.
"No, minä pyydän, minä olin paha, mutta, rakas lapsi, sinua." Oliivian äänessä helähti herttainen nauru, hänestä olivat toisen kasvot niin kömpelön totiset.
"Mutta rakas ystävä", Oliivia tunsi, ettei ääni ollut taas oikea. Mutta se voitti.
"Oliivia!"
"Niin, sinä paha!"
Oliivia tunsi sydämensä lämpenevän. Oli niin suoraa ja pilaantumatonta toisen olennossa, lasta, sitä rakasti hän sittenkin kaikissa, itsessäänkin, kun hän sitä väärentämättömänä huomasi.
"Anna anteeksi!"