"Kuka pyytää, en tunne", sanoi Oliivia.
Hän istui nyt silmät suljettuina. Kasvoilla oli hymyilevää iloa, vasta puhkeavaa, joka teki hänen kaidat kasvonsa niin suloisiksi ja jota toinen niin monesti ennenkin oli niillä ihaillut.
"En näe. Kuka se on?"
"Oma lapsesi."
"Onko?"
"On, oma."
"Jos se on minun lapseni, sanokoon, ettei pienen tyttönsä oikuista välitä. Pahan, ilkeän tyttönsä, jossa ei ole mitään hyvää, sanokoon, että silti voi pitää siitä."
"Pitää, pitää", hänen äänensä vapisi ihastuksesta. Harvoin oli hän nähnyt Oliivian niin välittömänä, lupaavana.
"Ja sanokoon, ettei sitä jätä, ei muita tahdo." Oliivia silitteli hiljaa hänen hiuksiansa.
"Ei tahdo!"