Aina olisi tahtonut langeta polvilleen sen kuvan edessä. Se oli hänen jumalansa tästä lähtien oleva. Sen kanssa hän oli kaikesta sopiva. Se oli häntä viileästi lohduttava, se oli hänelle elämän ymmärrystä opettava. Hänelle, niin hänelle.
Olemassaolo, se oli suloista kuitenkin!
Ja Aina nosti kädet päänsä taakse, oikaisihen suoraksi tuolissaan ja hymyili itseksensä silmät ummessa.
Hän nautti niin —
Eikö koko oleminen ollut kummallisen salaperäistä, aivan selittämätöntä rikkauksineen, jotka tulvivat näkymättöminä, huumaavina kuin voimakas tuoksu? Ei mitään tapauksia, ei kiinteätä, mutta sitä enemmän tuota pyörryttävää salaperäisyyttä, sitä tulvi kaikkialta.
Hän katsoi ja ajatteli elämää.
Ajatteli omaa olemistansa.
Ja hän sykähti riemusta.
Aina tunsi, kuinka toinen kätensä painoi lämpimästi toista pään takana, kuinka suonet siellä elonhaluisina pulpahtelivat. Hän tunsi kädellänsä tukan hyväilevän kosketuksen. Ja hänen täytyi vetäistä pois kätensä, silittää sillä omaa tukkaansa kuin jonkin toisen rakkaan. Ja sitten täytyi hänen suudella kättään, suudella vielä ja vieläkin, hartaasti kuin toiselle kuuluvaa pyhää omaisuutta.
Toisen Aina olikin. Hänelle hän kuului, hänelle!