Ja Aina ojentihen taas, hymyili, painoi silmänsä kiinni uudelleen ja oli näkevinään, kuinka toinen kumartui hänen ylitsensä, tunsi kuinka painautui häntä vasten, tunsi hänen sydämensä sykinnän, tunsi kuinka välittömiä he olisivat, kuinka he rakastaisivat ja samalla kunnioittaisivat toisiansa luonnon pyhyytenä.
Ja eikö ollutkin pyhä koko luonto kaikissa muodoissaan, eikö ollutkin pyhä koko ihmisolento, eikö ihmisruumis rakkauden pyhä temppeli?
Ennen oli Aina ollut niin lapsellinen, että häntä oli vaivannut ihmisen ruumiillisuus. Nyt hän ajatteli mielellään ruumiinsa muotoja, kunnioitti itseään ja nautti siitä, että hän oli nainen, että hän oli elävää lihaa ja verta.
Niin, lihaa ja verta! Tietää olevansa ihminen, elävä ihminen, tuntea elämä sykkivänä omassa rinnassaan, tuntea olevansa kuin elämän keskus.
Niin tuntea täytyi. Ei elämää nukkuvana elää.
Sillä elämällä oli paljon, jota se kätki, josta hänelläkään ei ollut aavistusta ollut.
Mitä hän oli tiennyt rakkaudesta? Ei mitään! Se oli tuntunut hänestä luulottelulta, ei hän ollut oikein uskonut siihen, oli epäillyt, että ihmiset pettävät itseänsä ja muita.
Oli sitä olemassa! Oli — oli!
Aina tunsi sen nyt.
Ja taas hymyili kuva hänelle, sen silmien lämmin katse herkytti koko Ainan olennon, haihdutti kaiken muun ympäriltä. Hymyillen jäi Aina katsomaan noihin kummallisen syviin silmiin, uppoutui ja unehtui niihin.