Hän katseli vain häntä.
Jumala, kuinka hän rakasti häntä!
Ja olkoonpa, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, olkoonpa, ettei hän mitään vastaan saisikaan, hän on onnellinen sittenkin. Muistot rikastuttivat häntä. Niitä ei mikään voinut riistää häneltä, ne olivat hänen, hänen omaisuuttansa.
Ja kuka tiesi, eikö kukkiva kesä voinut seurata kirkasta kevättä, kuka tiesi, mitä kaikkea pitkä elämä vielä sisältää voi.
Ja oliko Ainan mahdotonta vastarakkautta saada? Miksei se mahdollista olisi?
Ainahan hän oli huomannut Ainan, piti hänestä, sen Aina oli tuntenut. Hän oli kohdellut Ainaa hienosti ja hellävaroen. Ja heidän keskusteluistaan, jokapäiväisistäkin, oli aina punoutunut tunnelmia, jotka olivat hentoja ja välittömiä, joissa ei ollut mitään tehtyä ja liioiteltua.
Sellainen juuri piti olla suhteen, sellainen juuri sen, jota Aina rakasti. Ihminen, joka tuntee ja ymmärtää elämää, joka katselee sitä syrjästä, mutta joka on ihminen silti, joka jaksaa pitää päänsä pystyssä, mutta osaa taivuttaakin sitä, voidakseen mahtua samaan matalaan elämään kuin muutkin!
Sellainen! Hän oli juuri sellainen!
* * * * *
Aina tapasi sitten jäljestäpäin kadulla hänet.