Aina erotti jo kaukaa hänet. Sydän puristui, veret pysähtyivät, mutta hän rauhoitti itseänsä ja kulki vastaan levollisen näköisenä.
Tervehdys.
Välinpitämätön, jäykkä ja kylmä katse, joka samanlaisena tähtäytyi toisiin kadulla kulkijoihin.
Se pisti Ainan sydämeen, se koski kipeästi.
Hänen jalkansa melkein horjahtivat ja päätä huimasi.
"Oi jumala, niinkö se olikin, sitäkö se olikin, se oli siis luulottelua, oli luulottelua kaikki!"
Sen täytyi sitä olla, ja se oli parahiksi Ainalle.
Ja Aina hymyili sydämessään kovaa ja katkeraa hymyä.
Hän oli erehtynyt, hän oli luulotellut, hän! Hän, joka toisille oli nauranut, oli tehnyt samanlaisen lapsellisen virheen. Vieraalle olisi hän sydämensä lämmön ollut valmis tuhlaamaan, olisi antautunut, kun vain ottajaa olisi ollut!
Miksei hän jaksaisi olla yhtä järkevä ja kylmä kuin toinenkin, miksei hän yksinänsä jaksaisi? Jaksoi kyllä.