Häntä harmitti vain oma itsensä, oma herkkyytensä.
Miksi oli hän mitään ulkopuolelta itseään odottanut? Tiesihän hän, ettei sieltä mitään saisi. Hän raukka, hän oli luulotellut turhaa, kaivannut olematonta.
Eikö hän ollut päättänyt olla kova, eikö hän ollut tuhansia kertoja itsellensä vakuuttanut, ettei mitään sellaista ole, että elämä on tylyä ja tyhjää, että mikä muulta kangastaakin, on luulottelua kaikki.
Luulottelua kaikki! Ei mitään rakkautta. Hän tunsi, ettei hän ollut sitä tuntenut, ja eikö muidenkin ollut herkkien tunteiden valhetta vain.
Ja kun hän kulki, tuntui kuin hän kulkisi autiota erämaata, jossa silmänkantamat levisi sama tasainen tyhjyys yksitoikkoisen harmaaseen taivaanrantaan saakka.
Ja hänen suupielensä väännähtivät katkeraan, kovanlaiseen hymyyn, kun hän ajatteli, että se sama taivaanranta oli rusottanut milloin minkinlaisena, monet eri vivahdukset olivat vaihtuneet ja loistollaan houkutelleet.
Nyt ei kangastanut mitään, ei ollut mitä tavoittaa, ei mihin uskoa, ei mihin pyrkiä ja rientää.
Ja tuntui niin sanomattoman haikealta.
Eikö mitään siis ollutkaan —?