Margareta katseli ihmetellen sairasta miestään, joka näytti hänestä nyt niin kummallisen vieraalta.
Oliko se hän — hänen miehensä?
Posket olivat sisäänpainuneet, rypyt kasvoissa syventyneet ja nenän ääriviiva kulki aivar oudosti. Tuntui kuin hän ensi kerran vasta hänet näkisi.
Kylmästi ja tunnottomasti hän tarkasti häntä, näki laihan kaulan heikosti kohoutuvan ja laskeutuvan hengittäessä, näki kuinka nahka oli veltosti painunut kuopille jättäen luut ja suonet koholle.
Hän katseli ja katseli rentoa päätä, seurasi silmillään ihon karkeata kudosta siinä, kuinka se otsassa oli epätasaista, kuinka nenän hikireiät olivat suuret ja mustiksi tukkeutuneet, kuinka parrattomat huulet olivat tahdottomat ja veltot.
Hän ei tuntenut mitään tuskaa katselemisesta. Hän ei tuntenut mitään. Oli kuin se olisi ollut vieras mies vain, jokin vanha tuttava, ehkä sukulainen ainoastaan.
Ja Margareta aivan unohti, että he olivat olleet lähempänä toisiaan kuin tavalliset tuttavat. Hän ei muistanut, että he olivat yhdessä mitään eläneet. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vielä lapsi, kotona oleva. Hän oli vain tullut vähäksi aikaa hoitamaan tätä miestä. Ja nyt olisi hän tahtonut kotiinsa takaisin.
Kotiin, jossa saisi olla vapaana, saisi olla omaa itseään, ei tarvitsisi olla kiitollinen kenellekään, ei pakottaa itseänsä hyväksi ja herttaiseksi.
Tälle miehelle täytyi hänen hyvä olla. Miehensä olento vaati sitä, ei vaatimalla vaatinut, vaan omalla hyvyydellään pakotti.
Sillä hyvä hän oli. Hän oli parhain kaikista, joita Margareta tunsi.
Hän oli tuhat kertaa parempi kuin hän, Margareta.