Sairas heräsi. Hänen hailakat silmänsä katsoivat kysyvästi Margaretaan.
Margareta ymmärsi.
Se sama sanaton kysymys oli läpi vuodet luonut hänen silmiinsä tuon ilmeen. Monesti oli Margareta ollut vastaamatta katseeseen, monesti oli hän hyväilyllä tukahduttanut sen. Niin oli helpompi ja parempi molemmille.
"Rakastatko sinä, Margareta, minua", oli katse kysynyt ja kysyi nytkin.
Margareta kumartui sairaan yli ja painoi suudelman hänen värittömille huulillensa nyt kuten ennenkin ja hymyllä vastasi hänen kiitolliseen katseeseensa.
Mitä olisi hän voinut muuta tehdä? Mitä olisi hänen pitänyt vastata? "En tiedä itsekään", olisi hän voinut sanoa, mutta eikö hänen pitänyt tietää jo nyt, olivathan he jo niin kauan olleet naimisissa. Mutta Margareta ei ollut sitä tiennyt silloinkaan, kun omituinen epäilys oli omassa mielessä noussut ja vastausta vaatinut.
Kyllä hän rakastikin, mutta oliko se oikeata? Hän ei koskaan huumaantunut tunteessaan. Hän antoi kyllä miehelleen kaikki mitä voi, koska hän oli paras Margaretan mielestä, eikä ainoastaan Margareta, vaan kaikki kunnioittivat ja pitivät hänestä, ja sitten rakasti hän häntä, melkein jumaloi häntä — Margaretaa.
Mitä olisi Margaretakaan siis voinut muuta kuin rakastaa häntä, palkita häntä?
Mutta välistä kun hän istui siinä yksinänsä vuoteen ääressä ja sairas nukkui, tunsi hän rinnassaan kaipausta, joka puristi sydämen kokoon ja sitten ikäänkuin kiskaisi sydänjuuria kipeästi.
Silloin olisi hän halunnut muutosta elämäänsä, tunsi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti. Eikö olisi voinut elämä toisinkin olla, eikö rakkauskin toisenlaista?