"Vai ei lapsiakaan, montakos niitä Annastiinalla on?"
"Kaksihan niitä kerkesi jo olemaan, mutta se toinen haudattiin jo tässä kolmannella viikolla."
"Vai niin, mihinkä tuo kuoli?"
"No, kahtensa kun olivat siellä tuvanpuolella, niin miten lie saattanut tulta vaatteisiinsa, raukka, ja minä olin Holopaisen luona verstaassa, ja siitä kun paloi niin tönköksi, että oli kuin tuo yksi karstainen puupökäle, eikä jaksanut siitä enää elämään virota, kyllä se piti olla."
"Lapsiparka, olipa se surkeata, kun näet kuolema noinkin sattuu! Eikö teistä ollut hirveän ikävä?"
"Ikäväpä vainenkin. Vaan minkäs sille teit. Mikä on sallittu, se on sallittu. Niin hyväjuoninen lapsi vielä sattui olemaan, istua nyyhkötti nurkassa juonimatta, kun vain vähän vitsalla peloitteli. Holopainen itsekin sanoi, että olisi sen pitänyt, sen lapsen."
"Ja Holopainen, suriko tuo hyvin?"
"Mitä lienee tehnyt. Tottahan tuo, omansa kun oli. Vaan eihän se tämä työkansa jouda paljon suremaan, vaan itkuksi se minulle pani. Kyllä se niin repäisee sydänalaa, kun menepäs sellainen kaunis ja veres ihmisen alku ihankuin tuo yksi karstainen puupölkky mustaksi ja tönkäksi vain. Kyllä se pitää käydä, kun sitä äidin mielellä vielä katselee. Niin sanoi itse ja kieloitteli minua, että älä tuota niin sure, tullut on tulleilleen, ja tallellapahan siellä tyttöriepu lienee, niin sanoi, ja iltasella, kun minulle muistui vielä mieleen se lapsi ja tuntui niin oudolta sydänalassa. Niin sanoi, että kyllä tässä vielä lapsista tarpeesi saat, jos monta tulee, niin mikä niitä kaikkia elättääkään. Vaan ikävähän minusta siltä oli, kun se on oma lapsi kuitenkin aina oma lapsi, niin olisi hänet pitänytkin, kun kerta oli, vaikka hoitamistahan niissä on, se on tietty, etenkin kun sitä muun työsi lomassa teet."
"Oikein se onkin Annastiina laihtunut ja kuihtunut. Näkee, että on työn äärellä käyty."
"Laihtuuhan sitä lasten kanssa ja kuihtuu, kun on jo se hempein aika ohitse. Ja kun se on tämän ihmisen elostus alusta loppuun sellaista, että riehkaise vain, jos ajatus niinkuin pystyssä pysyä. Ja jaksaahan tämä pitää taivaltaa tämä matkansa niin yhden kuin toisenkin. Niin, ja mikäpäs on jaksaissa, eihän tämä mikä niin mutkikas, tyhjää se on heittäytyä jaksamattomaksi nuorten ihmisten, käypihän se vielä kuin ikään tanssissa, kun on terveyttä. Kun se loppuu, minkäs teet. Kun et jaksa, niin et jaksa, aika aikaa kutakin. Ja loppuuhan se kerta aikakin ja loppuun jaksamiset. Ja jospa tuota olisi silloin niinkuin kevennystä mielelle, kun olisit tehnyt, minkäpä olisit kohdaltasi voinut, ettei tuosta edes jäisi karvastelua mieleesi, ettei tullut ajallaan koetetuksi sopiutua täällä, eikä olluksi niinkuin rauhaan sopii. Se on sitten näet ollutta ja mennyttä koko ihminen."