"Niin, en, enhän. Me kärsimme paljon siellä", huokasi sielu.
"Ja sitten nuoruutesi, muistele sitä! Muistatkos vaimosi, muistanet vielä, ja sitä helvetillistä elämää sitten, muistatkos sitä!"
"Voi! Älä muistuta sitä, taivaan tähden, minä rukoilen sinua!"
"Ja kun olit vankilassa ja vaimosi veri vainosi sinua, oliko elämä siellä herttaista… Noo, muistelehan toki. Sitäkö sinä vielä tahtoisit?"
"Voi, päästä minut, pois vain, täällä on niin jäädyttävän kylmää, ja pimeys painaa minut olemattomaksi. Olemattomuus — ei, älä — minä niin pelkään. Elämä on toista sittenkin. Laske, laske minut elämään uudestaan!"
"Ha-ha-haa, tyydy vain nyt muistoihin! Mitä luulette te olevanne, pienet ihmisraukat! Mikä on teidän elämänne sitten! Kuin kuplia kohoo niitä, kuin kuplia särjen minä niitä olemattomaksi. Ha-ha-haa, mutta te ette tyytyisikään yhteen vuoroon, vaikka se helpompi teille olisi. Se on sitä ihmiskurjuutta! Ha-ha-ha-haa!"
Kuolema kiiti eteenpäin. Rämäkän kolkkona kaikui hänen ilkamoiva naurunsa tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla ja levisi peloittavina aaltoina tuonen mustiin äärettömyyksiin.
SIELU
Pyhä Pietari istui taivaan portilla. Oli tavaton kiire, sillä kuolleita tulvi tulvimalla. Herra oli lähettänyt maahan ruton ja kaikkinaisia tauteja rangaistakseen ihmisiä heidän lihallisesta menostansa.
Kaikista oli selvä saatava, kaikkein elämät tutkittava.