Pyhän Pietarin ääni kähisi väsymyksestä, mutta hän ei joutanut levähtämään, joukot olivat selvitettävät ja uusia tuli, aina uusia ja uusia, kyllä riitti, väki kun oli lisääntynyt maassa niin tavattomasti, ja synnit olivat samat, aina samat ja samat, mutta ei Pyhä Pietari sitäkään ihmetellyt, hän oli tottunut siihen, seistessään siinä iankaikkisesti.
"Kenen vuoro?"
"Minun, minun", pieni sielu tunkeutui sieltä esille. "Minä kuolin melkein samalla kuin edellinenkin. Olin hänen päivätyöläisensä."
"Katso hänen elämäänsä!"
Apulainen katsoi.
"Tämä näyttää nuhteettomalta."
"Minä olin köyhä ja elin Herran pelvossa."
"Mutta sinulla on syntiä siltä. Kaikkiin synteihin olet sinä siltä vikapää, sillä ei ketään, paitsi hän, synnitöntä ole. Ei synnitöntä ole!"
Pyhä Pietari oli saanut toistaa sitä samaa niin lukemattomat kerrat kaikille niille ihmisraukoille, jotka elämällänsä luulivat jotakin ansainneensa. Ja hän jatkoi:
"Tunsitko sinä edes syntisi?"