Sillä elävä oli se Ihminen ja vapaa, ja Luonnon iloksi luotu.
Iloa oli heille elämä ja oleminen, ja omat metsät ympärillä naurua kajahtelivat.
Omat metsät ja omat polut, joilta he eivät olleet koskaan poikenneet.
Oli paljon vieraitakin polkuja, jotka eivät olleet niin päivänpaisteisia, ja siksi karttoivat he niitä aina.
Mutta kerran läksi Ihminen.
"Älä mene sinne", huusi Luonto hänelle, "siellä on soita vain".
"Odota", sanoi Ihminen, "minä katson. Minä näen tuolla kummat usvat kohoavan. On kuin ne kätkisivät jotakin aavistamatonta."
"Ihminen, Ihminen, varo itseäsi, se on suota kaikki!"
"Minä palaan pian!"
Ja Ihminen riensi oudoille poluille. Vierailla metsillä oli oma viehätyksensä ja soiden voimakas tuoksu huumasi häntä.