Ja vyötä hänellä ei ollut. Se oli ollut liian raskas, se oli painanut vian hänen sydämeensä.
* * * * *
Agneetta. Agneetta!
Niin meni oman elämäni kevät, kuoli Agneettani. Suru murti hänen sydämensä.
Mutta miksi, miksi?
Miksi niin piti käydä?
Sinä kohtalo, sinä olit julma Agneetalle! Mitä sinä hyödyit, että sinä riistit kaikki häneltä, lapselta, riistit hänet meiltä? Miksi niin piti käydä, eikö muuta tietä olisi ollut? Olisi tuhansia toisiakin teitä, mutta sinä olet niin julma, julma.
LUONTO JA IHMINEN
Luonto ja Ihminen olivat yhdessä iät kaiket olleet.
Luonto, jonka silmät olivat suuret ja syvät, kutrit kultaiset, käsi pieni ja hento, hän rakasti Ihmistänsä.