"Nytkö jo —"
Hän nyökäytti hiljaa päätänsä ja kääntyi pois.
"Agneetta-raukka", ajattelin minä, "nyt on hänen vuoronsa tullut.
Suokoon taivas hänelle voimia kestämään kaikki!"
* * * * *
Agneetta, Agneetta! Tapasin hänet vielä.
Mutta se olikin viimeinen kerta. En ikinä unohda. En voi! — Hän seisoo vieläkin sellaisena edessäni.
Hoippuen tuli hän vastaani väljässä mustassa puvussaan. Silmät tuijottivat hirvittävän suurina ja peloittavina. Se katse jäi polttamaan rintaani. En voinut pidättää itseäni. Minun täytyi saada itkeä — Ja minä käänsin päätäni vuodattaakseni edes salaa jonkun kyyneleen.
"Agneetta —"
Otin hänen kätensä omaani. Se oli kylmä kuin kuoleman käsi. Siitä luin minä kaikki, mitä hän oli kärsinyt.
Hän nojautui minuun ja painoi silmänsä kiinni levätäkseen. Annoin hänen olla, sanoin vain sydämelleni: "Vaikene, vaikene."