"No, Agneetta-kulta", sanoin minä ja otin häntä vyötäisiltä, "mikä poskiasi punaa, mikä vertasi kuohuttaa?"
"Katso — sydän", kuiskasi hän, painaen poskensa vasten omaani. Hänellä oli upseerinvyö ja soljessa siinä oli kivisydän.
"Agneetta rakas." Minä suutelin häntä hehkuvalle poskelleen.
Kuinka puhtaan ja säteilevän asunnon oli onni löytänyt! Ja jos kuka, niin Agneetta-lapsi onnen ansaitsi.
* * * * *
Oo, niin — niin —
Oli kulunut vain jokunen kuukausi, kun tulin maalta ja tapasin Agneetan jälleen — — Ja minkälaisena? — En tahtonut tuntea! Kasvonsa olivat kalvenneet ja silmien ympärille oli painuneet mustat renkaat, joiden sisästä Agneetta-lapsi katseli maailmaa pohjattoman kuultavalla katseellaan.
"Agneetta-lapseni, pieneni, miksi poskesi ovat kalvenneet", kysyin minä ja sivelin hiljaa hänen kalpeiden poskiensa hienoa hipiää.
"Katsohan, sydän särkyi", sanoi hän ja huokasi.
Todellakin! Kivi oli särkynyt ja irronnut vyöstä.