Eikä Ihminen huomannut, että Kulttuuri oli soiden usvaa vain.
Ei ihminen huomannut. Hän leikki ja unohti Luontonsa ja kaikki.
Ajat kuluivat.
Pitkät, pitkät ajat.
Luonto huokasi ja itki.
Niin yksin hän oli. Ei ollut ketään samaa talvista tietä taivaltamassa.
Ja kylmä värisytti Luonto-tytön ruumista. Hänen hapsensa olivat hajallaan, ja silmät tuijottivat suurina kauas harventuneiden metsien syksyiseen alastomuuteen.
Koko hänen metsänsä, puut, lehdet tunsivat sitä samaa kolkkoutta.
Hän hyväili kädellään koivun kylmää kylkeä, huokasi, ja kellastuneet lehdet värähtivät ja putoilivat hiljalleen Luonnon hajahapsille. Hän painoi poskensa puun runkoa vasten ja katseli taivaan tähtiä, noita lukemattomia, avaruuden sylissä lepääviä maailmoita.
Ja hän tunsi kahleiden painoa. Miksi oli hän kiinnitetty tähän karuun, kolkkoon maahan?