Hän olisi tahtonut lentää läpi tummien avaruuksien, lentää tähdestä tähteen, etsiä sieltä vertaisensa.
Hän olisi tahtonut lentää kauas, nähdä avaruuksien kätköt, mitata sieltä kaiken olemisen syvyydet.
Mitata olemisen syvyydet.
Koko äärettömän, ikuisen avaruuden, kaikkine, kaikkine olomuotoineen siellä.
Ja Ihmisen olisi täytynyt tuntua pienen pieneltä, mitättömältä hänen mielessään kaiken sen rinnalla, olisi täytynyt yhtenä pölyhiukkasena kadota hänen näkyvistään.
Ihmisen, jonka tähden hänen elämänsä oli tyydyttämätöntä kaipausta vain. Ihmisen, Ihmisen, jota hän odotti yhä.
* * * * *
Ja sitten tulikin se Ihminen, mutta ei ollut hän entinen.
Hän oli väsynyt, silmäin kirkas kiilto himmennyt, ja pää oli painunut maata kohti.
"Luonto, anna minun levätä luonasi", sanoi hän ja ojensi kuihtuneen kätensä.