Kalpeana ja liikkumatonna seisoi Luonto, silmät olivat tuijottavat, suuret ja tuskaisat.
"Sinä rakastat vielä minua, Ihmistäsi. Minä tein väärin."
Luonnon rinnassa värähti.
"Miksi teit sinä niin?"
"Minä rakastin sitä toista."
Luonto-tyttö puristautui puunrunkoa vasten: — "oli siis rakastanutkin sitä toista."
"Minä en rakasta enää, minä erehdyin."
Ei hengähdystäkään kuulunut. Oli kuin Luonto olisi jähmettynyt siihen asentoonsa.
"Sinua minä rakastan, anna minun levätä hetkinen luonasi!"
"Hetkinenkö vain?"