"Minä kadehdin kaikkia äitejä, pidän heitä pyhempinä kuin muita. Kurjinkin heistä on onnellisempi kuin minä. Ja kun näen pienen, avuttoman lapsen ja otan sen syliini ja tunnen sen viattoman posken vasten omaani, tunnen sellaista riemua, kuin olisin äiti itse, kuin se olisinkin minä, joka olisin luonut sen elävän olennon, kuin se olisikin osa itseäni, liha minun lihastani, veri minun verestäni. Mutta sitten huomaan, kuinka köyhä minä olen, ja itken sydämessäni omaa tyhjää elämääni, kun en saanut mitä muut saivat, kun elämällä ei ollut tarkoitusta, kun ei ollut ketä rakastaa, kun en saanut pyhittäytyä äidiksi. Itken, kun koko elämäni on hukkaan menevä kuin syksyn kellastunut lehti, jonka tuuli repäisee puusta, elämästä ja hautaa johonkin mätänemään. Niin koko ihmiselämä — ei jälkiäkään enää. Toisten lapset tulevat ja tallaavat haudan. Ihminen oli vain pientä, omaa olemistansa varten, ja siinäkään ei tyydytystä saanut, kun rinnassa paloi alituinen kaipuu."
"Sinä — sinä —"
"Tekeekö sinulle pahaa, Helga?"
"Ei, puhu vain. Sinä olet niin hyvä. Sinä olet puhdas ja kirkas ajatuksissasi. Sinulla on uskoa ja rakkautta elämään, et pientä nautintoa olemassaolostasi kaipaa, tähtäät kauas. Mutta jos minä sanoisin, sanoisin, että se on lapsen kaunista uskoa vain. Miksi ihmisen tarkoitus olisi jatkuvassa elämässä? Mitä varten koko elämä ja kehitys? En näe mitään lopputarkoitusta, en päämäärää. Eikö ole sama, oliko vai oli olematta, sama jatkuiko vai ei? Onhan ihminen itseänsä varten, mutta mitään rakkautta tähän olemiseen ei minulla ole, ei ole ollut mitään, joka olisi minut siihen oikein kiinnittänyt, ei työnikään, sekin oli keino vain. Teillä oli ensin kotinne, rakkautenne siellä, perhesiteenne. En ole koskaan niitä tuntenut, ulkoapäin katsoen näyttävät ne itsekkäiltä, kahleilta, jotka sitovat ihmisen paikallensa, estävät liikkumasta vapaasti. Sitten oli teillä rakkautenne. Etsin sitä kerran hammasta purren, luulin siinä onnen piilevän, ja näin, ettei rakkaus ollut mitään, ei mitään."
"Helga!"
"Niin, ei mitään, se oli ihmispienuutta vain, ihminen painuu mieluummin mukavuuteen ja lämpöön, tiedän itsestäni, sillä elämä suurena ei lämmintä suinkaan ole. Ja ihminen pettää itseään paljon, ei jaksa ajatella asioita pohjia myöten, eikä tarvitsekaan ehkä; jos ajattelisi, olisi kenties mielipuoli, sillä suuruutta ja voimaa meissä ei ole näkemään ja tuntemaan totuutta oikein. Tarvitaan niin paljon kaikkea pientä, niin monia uskoja elämästä, monia uskoja elämään. Ja niitä on tämäkin sinun uskosi ja rakkautesi siihen ja sen kehitykseen. Se on niin kaunista, mutta minulle vierasta, se tuntuu niin korkealta ja pingoitetulta, mutta kenties minulle vain siksi, kun olen saanut katsoa elämää sinänsä kasvoista kasvoihin."
"Et käsitä sitä tunnetta, Helga. Se tulee joskus vielä sinullekin."
"Minulle? Ei koskaan!"
"Miksi ei voisi. Jos tulet äidiksi. Jokainen ajatteleva äiti rakastaa lapsessaan tulevaisuutta. Jokainen äiti rakastaa."
"En usko, että jokainen. Ellei muutenkaan rakkautta ole, ei sitä ole lapseenkaan."