"Mutta, Helga, onhan sinulla nytkin —"
"Niin, onhan minulla."
"En käsitä, miksi et mene naimisiin."
"Miksi menisin? Ei, me olemme toisenlaisia ihmisiä kuin te. Katsohan, asia on silloin toinen. Kun on koti, on rakkautta, on lämpöä, on nuoruutta, on vielä hyvää ja kaunista ihmissielussa. Ei, kotia, sitä en minä koskaan saa, — en minä —"
"Sinä saat, sinua rakastetaan."
"Oh, älä puhu siitä, ei se ole sellaista, ei sillä kotia perusteta, siinä tarvitaan toisenlaista, tarvitaan uskoa, ja sitä minulla ei ole, eikä tule koskaan olemaan. Enkä minä sitä tahdokaan. Näin on vapaampi ja parempi, on riippumaton, on oikeus olla omaa itseään häiritsemättä ketään; on oikeus antaa ja ottaa, kenelle ja keneltä tahtoo. En tahdo enempää. Minulla ei ole enää mitään pyydettävää, ei haluttavaa, niin, ehkä tällaista rauhaa joskus—"
"Niin, Helga, sitä juuri, ja kenties muutakin. Ehkei se sovi sinulle, vaan minulle ja monelle muulle. Ajattelen niin eri tavalla, tunnen niin eri tavalla, ja minun sydämeni kätkee eri halut ja eri kaipuut. Minä kaipaan omaa kotia niin äärettömästi, pois tästä lapsuuden kodista, pois tästä, jossa olen saanut niin paljon hyvää, mutta joka ei minua tyydytä. En tahtoisi elää vanhempiani varten yksin. Minä tahtoisin oman valtakuntani, omat rakkaani, oman perheeni, kaipaan sitä niin, rakastan lapsia, rakastan uutta, jatkuvaa elämää heissä. En tiedä suurempaa onnea kuin äidin, luoda elämää, antaa sielunsa ja henkensä, antaa parhaimpansa lapsilleen, elää heissä uudelleen elämänsä parempana, jalompana, jatkua heidän kauttansa tulevissa sukupolvissa, ottaa siten elämällänsä osaa koko ihmiskunnan pitkäjaksoiseen kehitystyöhön."
"Essi?"
"Niin, minä. Minä kaipaan sitä niin, jokainen verisolu minussa elää sitä varten, kaipaa sitä kanssani. Koko väräjävä, elävä ruumiini on kuin pyhitetty sille, on kuin se odottaisi, odottaisi vain!"
"Lapsi!"