"Koditon elämä. Ei, ei, ei väsytä, olen tottunut siihen. Ja koko maailmahan on minun kotini, lava rauhoitettu paikkani. Mutta sinä ajattelet, eikö nöyryytykset katkeroita minua. Olen tottunut niihin. En odota liikoja elämältä. Otan sen sellaisena kuin se tulee, en pelkää nöyryytystä, en pettymystä, nehän osoittavat vain, että se, jonka luuli mahdolliseksi, olikin mahdotonta. Ja miksi mistään välittää, eikö ihmisvoimat kestäisi. Tahtoa vain, tahtoa niin että tuntuu, ja vannoa, että mikä oli mahdollista yksille, on mahdollista toisillekin, sillä saman rajoitetun maailman ihmisiähän he olivat hekin. Niin minä sanoin aina itselleni, kun aloin näytellä, ihminen minun oppia täytyi. Miksi en oppisi, näinhän minä ihmisen itsessäni, ihmisen aina kaikkialla. Ja minä olen tyytyväinen, olen aina saanut, mitä olen toivonut. Yhtä en saanut, kotia en saanut, eihän sitä lavalta löydetä."
"Helga, sinä voisit saada sen vielä."
"Kodin — Millä tavoin?"
"Niin, että — että —"
"Menisin naimisiin?"
"Niin, onhan sinulla nytkin —"
"Ei, ei, rakas lapsi, sinä et ymmärrä sitä. Ennen ajattelin minäkin niin. Etsin sitä rakkautta, luulin sitä löytyvän minunkin osalleni.
"Ja jotakinhan löysinkin. Annoin heidän vannoa rakkauttaan, nautin siitä ja hymyilin palkaksi. Annoin heidän leikkiä, ja katsoin salaa heidän sydämensä syvyyteen. Ja kerta — Ei — Jumala, kuinka tyhjiä ihmissydämet kuitenkin ovat!"
"Sitä ei etsitä. Se tulee."
"Mikä tulee. Mikään ei tule itsestään, ellei tahdo tulemaan. Niin sanovat ainoastaan ne, jotka tyytyvät ensimmäisen mahdollisuuden pieneen muruseen, joka tarjolle sattuu. Ei, etsiä sitä täytyy, jos jotakin tahtoo, ja löydä sitä — ei!"