Ääni tuli tuskin kuuluvana, sanat soivat pehmeän surullisina ja hillittyinä hämärässä.
"Sinulla ei liene sitä paljon ollut, Helga."
"Ei, ei ole paljon ollut."
"Olen ihmetellyt, kuinka olet jaksanut."
"Ihmisen pitäisi jaksaa, mitä tahtoo."
"Kuule, Helga, kun voisin sanoa, mitä ajattelen. Sinä olet niin toisenlainen, levoton, luja. Minä ymmärrän tavallani, ja säälin sinua sydämestäni. Saat kärsiä paljon, taistella yksinäsi, et tahdo jakaa sitä toisen kanssa, olet ylpeä. Mutta, Helga, etkö voisi jakaa, etkö koettaa. Minä toivoisin sinulle parasta mitä tiedän, kun sinä vain voisit rauhoittua."
"Rauhoittua —"
"Eikö sinua väsytä jo?"
"Väsytä —"
"Niin, sellainen alituinen, sellainen koditon elämä."