HÄMÄRÄSSÄ
Aurinko oh mennyt, varjot tummenivat huoneessa.
Ystävättäret istuivat hämärässä.
"Ojenna minulle kätesi, Essi, kuinka se on pieni ja viaton!"
"Ja sinun, Helga, on kuin hallitsijattaren jalokivineen, voisi vaikka valtikkaa pidellä."
"Eikö ruoskaa?"
"Miksi ei ruoskaakin. Mutta eikö sinusta ala tuntua yksitoikkoiselta täällä maalla? Se on aina tätä iankaikkisesti samaa."
"Ei, on suloista. Oli hyvä, että kutsuit minut tänne, saa oikein levätä nämä päivät."
"Niin, lepää sinä vain, äläkä ajattele mitään."
"Elämä täällä on niin outoa, aivan toista kuin siellä suuressa maailmassa. On niin rauhallista, niin hiljaista, että kuulee ja tuntee vain oman olemisensa, ja sisässä on niin tyyntä, ei liikahdakaan, ja ajattelee, että onni onkin lepoa ja rauhaa, onni lepoa vain, lepohetkiä ihmiselämässä."