Hän kertasi mielessään sen, mitä oli nähnyt ja tuntenut.
Tuttua oli kaikki — koleus, hänen elämänsä hedelmättömyys.
Samaa untahan oli ollut koko hänen pitkä elämänsä. Vielä ei hän ollut herännyt, vielä ei hän ollut perehtynyt toiseen, joka hänen rinnallansa eli, vielä ei hän ollut perehtynyt itseensä, ei elämäänsä, vierasta kuin unessa oli kaikki, kenties aina.
Syyttääkö "elämän jumalaa?"
Kun elämä oli jättänyt hänet osattomaksi, kun se ei ollut pannut hänen sydäntänsä sykkimään, ei rintaa kertaakaan riemuitsemaan, kun koko elämä näytti hänestä alentavalta erehdykseltä, päämäärättömältä taipaleelta — elämä ilman tehtävää, ilman tarkoitusta, ilman rakkautta.
Vai oliko hän kenties liikoja vaatinut, kaivannut sitä, joka ihmismaailmaan oli mahdotonta?
Ehkä oli. Ehkä elämä ei ollutkaan elämää, oli kuolevien leikkiä, veretöntä unta, josta havahduttua sen mahti katosi.
Kuinka paljon katkeruutta se kuitenkin oli tuottanut!
"Elämä!"
Ja hänen silmänsä tuijottivat kauas. Hän näki jotakin, näki niin selvästi, ja heikko, särkynyt hymy levisi hänen kasvoillensa.