Omat sanat soivat hänen korvissaan, kun hän nousi, jätti miehensä ja läksi astumaan puristaen sydäntä kädessään.
Oli aivan pimeä. Hän astui ja astui. Maa alkoi kumahdella. Pääkalloja!
Ne vetivät häntä maahan, mutta hän ei pysähtynyt.
Siellä piti olla elämää vielä matkan päässä. Elämä siellä oli oikeata, vapaata, kun sinne olisi päässyt.
Mutta häntä väsytti. Kaikki veri sydämestä oli jo vuotanut.
Ei kumahdellut maakaan enää askeleista, pehmeältä tuntui jalan alla. Ei mitään ääntä kuulunut, oli haudan kostea hiljaisuus.
Hän koetti ponnistaa, hetken edes vielä, mutta hän ei jaksanut.
Herra Jumala, täytyikö hänen, täytyikö? Hän kyyristyi kokoon kosteaan maahan, johon niin monet ennen häntä olivat kyyristyneet. Häntä puistatti, kuten niin monia ennen häntä oli puistattanut. Hän tiesi, mitä se oli. Vielä tuikahti ajatus: "Elämä!" Hän naurahti, ja kumma hymy kivettyi hänen kasvoillensa.
* * * * *
Hän heräsi siihen, oikaisihen suoraksi vuoteellaan, tunnusteli kädellä laihoja kasvojaan, joihin hymy oli jäätynyt.
Käsi putosi väsyneenä sivulle. Hän jäi liikkumatonna katsomaan eteensä.