ARTTURI: Kun tuntuu lakkopuuhat olevan.
JYNKKÄ (kiivastuen): Lakkopuuhat? Minun sahallani ja minun tehtaallani, koettakoot, koettakoot sitten. — Vai lakko — Mitä ne ovat tahtovinaan?
Iisakki pujahtaa pois.
ARTTURI: Mitä. Tuntipalkan korotusta tietysti.
JYNKKÄ: Koko viime vuosi toi tappiota. Tokko tietävät sitä? Vielä mitä. Vaaditaan, vaaditaan vain, vaan mistä se rahakaan enää tulee, joka heidän tarpeensa tukkii. Enkö jo sanonut, että hyvä tulee, hyvä tulee, kun piti niille sinne kirjastot, sanomat ja kaikki saada.
ARTTURI: Vaan lakkohan on meille eduksi tällä kertaa.
JYNKKÄ: Minä vähät eduista. Vaan kun ei ymmärrystä näe, ei kuin koiramaisuutta. Se on nyt sitä uutta aikaa: kunnottomuutta, kevytmielisyyttä ja häpeämättömyyttä. — Ja kuka siellä nyt sitä villitystä johtaa?
ARTTURI: Kuka muu kuin Hallinen.
JYNKKÄ: Annahan olla. — Tokko olet koettanut estää niiden ryhmittelyä siellä tehtaalla edes?
ARTTURI (hiukan väsyneesti): Minkä niille taitaa. Enhän minä yksin mitään mahda. Enkä minä jaksa tapella.