JYNKKÄ (kiivastellen): Vaan sitä pitää jaksaa. Vaan tyhjää jo puhun. Eihän nykyinen polvi tahdo työtä tehdä, ei mitään jaksaa. Valmista niille olla pitää. Vaikeata on omilla jaloilla seista, nelinryömin pitäisi saada mennä. Ja niinkuin väärin vaadin, jos oikeutta vaadin. Ja niinkuin itseni tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden usein ennen kärsin, kun sain tyhjästä aloittaa, työtä raataa. Vaan ei, kaikki oli turhaa. Tehtaat häviävät täten maasta. Jo tullaan työttä toimeen. Kunhan varastaa osataan ja ryöstää ja sitä korkeinta oikeutta jakaa.
ARTTURI: Elkää liioitelko, ukko.
JYNKKÄ: Puolustatko sinä niitä, puolustatko pahaa? Ja minuako sinä neuvot? Nyt tässä se ihme, että lapset neuvovat ja elämänohjeita antavat. Kyllä tuota jo ilmankin näen, että liikaa, liikaa ne ovat vanhat ja nuorten tiellä. (Heltyen itsekseen.) Näen, kaikki näen. Vaan, vaikka huono olen, en voi olla ajattelematta sinunkin kohtaasi. Kun nämä asiat selviävät, on sinulla kaupunkiin lähtö. Ja kotiin elä tule, ennenkuin olet sieltä vaimon löytänyt. Jos on huonoa tämä vanha polvi, kasvakoon parempi uusi. (Menee ähkyen huoneeseensa.)
ARTTURI. Mitä se nyt? Vaimon!
ELIINA (vaalea ja hento tyttönen) tulee sisään ja panee tuomansa vesikarahviinin pöydälle.
ARTTURI: En ole saanut tavata sinua, Eliina. Miten pitkät ovat päivät olleet.
ELIINA: Niin ovat olleet. Vaan nyt, mitä teemme, Artturi?
ARTTURI: Miten niin?
ELIINA: Kun Teresia, tohtorinna, tulee.
ARTTURI: Antaa hänen tulla.