TERESIA: Et minulle. Teet kohta tilisi kuoleman kanssa. Ja minä kunnioitan sinua, jos silloin edes huomaat, että olet vain — erehtyvä ihminen.
JYNKKÄ: Osaan kuolla kunniattasikin. (Ratketen heikoksi, katkerana.) Anna vain kasvaa ruohon haudalleni ja peittää valheen jäljet. Poissa tuo lienee silloin paha maailmasta, poissa, poissa. (Nyyhkyttää itkemättä kuten voimaton vanhus ja menee vaivalloisesti huoneeseensa.)
TOHTORI: Ymmärtäkäämme vanhoja.
TERESIA: Ja myöskin heikkoja.
TOHTORI: Anteeksiantamattomuus on julmuutta.
TERESIA: Suoruus on aina julmuutta.
TOHTORI: Ei kukaan vaadi sinulta sitä suoruutta.
TERESIA: Oikeudentuntoni vaatii, oma sydämeni ja rauhani vaativat. Tahi en tiedä — Vaan olkoot sanat vääriäkin, ja vääriä ne aina ovat, on sitten irti jostakin painavasta taakasta, tukahduttavasta läheisyydestä. On polttava tarve saada joskus olla yksin. Ajatella ilman vihaa ja rakkautta, unohtaa ihmiset — kohota ajatuksen saavuttamattomaan yksinäisyyteen. Ja siihen tarvitaan vääriä sanoja.
TOHTORI: Kuinka sinä puhut, Teresia, revit sydäntäni? Näinhän särkyy kaikki. Saavuttamattomaan yksinäisyyteen, sanot. Emme erillämme, vaan yhdessä saavutamme jotakin. Koossa pysyen kaikki.
TERESIA: Ja näännyttäen toinen toisemme kuoliaiksi. Minä huomaan, ettet ymmärrä minua, sinä hyvä sydän. Kuilu on välillämme. Sinä tuskin tuntisitkaan oikeutustasi, tuskin uskaltaisitkaan ottaa muuta kuin salaa sitä, mitä sinulle voisi kuulua.