TOHTORI: Myöskin kun laki oikeutuksen antaa?
TERESIA: Laki on toinen, ankarampi tunnossansa sillä, joka ihmisyyden velvoituksen tuntee.
TOHTORI: Vahvistamaton laki.
TERESIA: Voimakas ei kaipaa toisten vahvistusta. Se vahvistaa lait itse itsellensä. Vaan näinkö puhelemme, me vennonvieraat? Olisi ihme ollutkin, jos ihminen ihmistä lähellä olisi seisonut ja ymmärtänyt toinen toistansa.
TOHTORI: Käsität minut väärin. Olet muuttunut toiseksi ja käsität minut väärin.
TERESIA: Sitähän sanon, että aina toisiamme väärin käsitämme. Olen sen tiennyt. Yksin, yksin on ihminen ja yksin oltava. Olisin sen vain jaksanut uskoa, jaksanut uskoa sitä tuntoa, jota povessani kannoin: elämän pohjattoman tyhjyyden ja kieltäymisen välttämättömyyden.
TOHTORI: Kuinka raskasta — raskasta tämä elämä. Vaan olette väsynyt.
Velvollisuuteni on jättää teidät. Ja kuitenkin —
TERESIA: Ja kuitenkin on se teistäkin vapauttava. Niinhän? Hyvästi, ystäväni.
Tohtori menee. Teresia tuntee itsensä vapautuneeksi. Hän silmäilee
tyynenä maisemaa, kulkee hitaasti, ajatuksissaan vasemmalle.
Kohta kohoaa Artturi kaideportaita puutarhasta.