Teresia viittaa kädellään vaivautuneena.
IISAKKI: Minulla on niin hyvä olla, että vaikka elämäni tähän loppuisi, tahi se tuhat vuotta vielä kestäisi (hymyilee), niin minulle ei se mitään merkitseisi.
MIINA: Sillä ihmiselämä on kummallista. Eikö tohtorinnakin ole sitä mieltä?
TERESIA: Niin.
MIINA: Niin. Minä olen vain oppimaton ihminen, enkä osaa vetää rajoja hyvän ja pahan välille, vielä vähemmän kauniisti ajatella ja seurustella, vaan saanko minä kuitenkin puhua yksityisesti tohtorinnan kanssa?
TERESIA: Miina on hyvä. (Menevät syrjään.)
MIINA (puoliksi kuiskaten): Ihmiselämä on kummallista. Siitä lähden, siitä äsken läksin. Et tiedä, mistä tulet, minne menet, minkälaisia esi-isäsi olleet, minkälaista jälkipolvesi on, miten se maan päällä leviää ja kansoittuu. Siksi ajattelen, eikö sinun tule tehdä aikanasi sitä, mitä tehdä voit.
TERESIA: Niin.
MIINA: Sillä turvatonhan se oikeastaan on tyttörukka.
TERESIA: Tyttö?