MIINA: Niin, Eliina, luvalla sanoen. Eliinastahan minä tahdoin puhua. Eikö tohtorinna ole tarkastanut kauppiaan ruumista? Ei. Eikö tohtorinna tahtoisi olla hyvä ja tarkastaa? Ei. Ei sitten. Vaan tietääkö tohtorinna, minkälainen kasvain kauppiaalla rinnassa oli? Ei. Ja tietääkö tohtorinna, että Eliinalla on aivan samanlainen?
Teresia koettaa irtautua hänestä.
MIINA: Voipiko tohtorinna pahoin? Vanha vaimo rupattaa mitä rupattaa. Vaan ajattelin, että puhun, kun ruumis on vielä maan päällä todistuskappaleena. Sillä, luvalla sanoen, samaa sukujuurtahan se Eliina on herrasväen kanssa. Ja siksi käy tyttöä säälikseni, kihlauskin kun jäi ja Herra tiesi, miten heillä asiat olivat.
TERESIA (väkisin): On ollut aikomus antaa Eliinalle osuutta muutenkin.
MIINA: Kiitos, hyvä tohtorinna, kiitos. (Kohottaa ääntänsä.) Surkuttelen mielessäni monesti, kun noin ja noin piti käydä. Vaan oikeastaan ei tiedä, missä vika, luoduissako vai Luojassako lienee. Ja siksi sanoin, eikö elämä ole kummallista. Se kiertelee ja kaartelee suonia, joita ihmissilmä ei näe eikä seuraa. Luvallisia ja luvattomia teitä. Kysymättä, näinkö on hyvä tahi näinkö on paha.
TERESIA (irtautuen): Miina on oikeassa. Järjestän asian. (Mennen Ekbomskan luo, joka keskustelun aikana on siivonnut tavarat pöydältä ja pyyhkinyt jäljet esiliinallaan.) Ja Ekbomska jää paikoilleen. Kauppias on muistanut teitä testamentissaan.
EKBOMSKA: Voi sitä hyvää kauppiasta ja hyvää herrasväkeä. (Itkee.)
TERESIA: Ja jos Ekbomska pyytäisi samalla Eliinaa tänne.
EKBOMSKA: Minä pyydän.
Miina nyökäyttää salaa päätään Eevertille. Tekevät merkkejä ja poistuvat ympäröiden Ekbomskan, joka loistaa huonosti salatusta ilosta.