ELIINA (synkistyen): Vaan ei. Tiesinhän minä, että se oli synti, että se oli väärin.
TERESIA: Voi, rakas lapsi. Voi, voi teitä. Voi kurjaa, kurjaa elämää.
ELIINA (ristien kätensä): Ei yksikään ihminen ymmärrä minua. Olen rikkonut, eikä kukaan voi anteeksi antaa.
TERESIA (lankeaa maahan hänen eteensä, nyyhkyttää ja itkee): Voi, jos sinä tietäisit, miten kurjaa on elämä. Jos sinä tietäisit, voi jos sinä tietäisit, miten pohjattoman kurjaa, kurjaa kaikki — (kiihkeästi, sekavasti). Vaan sinun täytyy lähteä täältä pois — tahi Artturinko on lähdettävä? En tiedä, mitä on tehtävä — jotakin on tehtävä, kun lankeavat isäin pahat teot lasten päälle. (Nousee väsyneenä, allapäin.) Ei — ei — lepää sinä, minä menen ja ajattelen, ajattelen yksin. (Hänen äänensä on kalsea ja suupielensä vääntyvät hervottomina.) — Menen ja ajattelen näitä asioita — näitä asioita yksin ajattelen.
Hän laahustaa kuolemaan saakka väsyneenä, kumarassa pois.
Äänettömyys.
ELIINA (kädet ristissä): Minun sieluni on niin raskautettu ja sydämeni levoton. Kuka tietää, ovatko nämä viimeiset päiväni, kun on käynyt niin vaikeaksi elää? Kuka tietää, jos surma on jo täällä? (Silmäilee peloissaan huonetta.) Kuka tietää, jos se minua jo odottaa ja (kuiskaa) tahtoo pois? (Äänettömyys.) Vaan minä en voi vielä lähteä — minua kammottaa kuolla — (kauhuissaan) — ja jos se nyt minut viepi, olen — kadotettu!
Äänettömyys. Eevertti tulee kyökistä. Eliina ojentaa
kätensä torjuen.
ELIINA: Oi, kun säikähdin. (Rientää vastaan.) Hyvä, että tulitte, minä niin pelkäsin yksin.
EEVERTTI: Mitä sinä pelkäsit?