ANNA. Talo on paikallaan, kyllä sen olen hoitanut. Työkello on joka rupeamalla soinut puolta tuntia aikasemmin, kuin sinun aikanasi; sen puolen tunnin ajan väki tarvitsee jäseniä oikoessa, silmiä aukoessa —
JAAKKO. Entäs työstä mutterkulta? — Oletko soittanut puolta tuntia ennen väen pois työstäkin? —
ANNA. Vai niin, vai minä! — — — Tarmolla olen taloa hoitanut, — mutta kyllä tässä nyt aivan varmaan toinen kello aisassa soimaan rupeaa — jos minä vain en sorkilleni nouse! — — — (Menee vasemmalle, oikoo esiliinaansa).
ALMA. Ankara talon emäntä! Ei minusta ikänään tule semmoista.
JAAKKO. Siitä riemuitsen! Katso, äitiä kaikki pelkäävät ja vihaavat. Hän itse kylvää vihan siemeniä peltoonsa ja leikkaa siitä ohdakkeita. — Ajattele, tehdä väelle vääryyttä! — Ei, Alma, me rupeamme kylvämään rakkauden siemeniä ja niistä saamme aikanamme niittää, ainakin toivon, kiitollisuutta ja rakkautta. — Sen saat nähdä Almaseni!
ALMA. Mutta jos sinä sittenkin kyllästyt ja vihastut minuun; en minä osaa mitään tehdä, niinkuin äitisi.
JAAKKO. Mikä pistikin pikku päähäsi? Minäkö kyllästyisin sinuun? Oletko sinä täydessä järjessäsi? (syleilee häntä).
ALMA. En minä osaa näin suurta taloutta hoitaa.
JAAKKO. Hoitakaatte sitä ensialuksi äitini kanssa yhdessä.
ALMA. Miksi häntä nimittäisin?