ANNA (itsekseen). Kaikki vaivannäköni meni turhaan; tahdoin jäädä tähän itsekseni emännöimään ja nyt minun pitänee kaikkein ensiksi muuttaa. (Kovasti). Vanha luuta! Vanha luuta! Jaakko, muista aina että mies on vaimon pää —
LIISA (keskeyttää). Mutta vaimo sitä päätä kääntää ja heiluttaa!
ANNA. En sinun kanssasi puhu, tarhapöllö.
JAAKKO (tarjoaa käsivartensa Almalle). Joko suvaitset lähteä? (menevät peräovesta).
LIISA. Kas se on oikein! Oiva herra! Niin se olla pitää! Miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimohonsa sidottu oleman — niin sanoivat jo ijänikuiset egyptiläiset vai roomalaisetko lienevät olleet, kah, kun en muista! — Kyllä he jo siihenkin maailman aikaan, jolloin ei kuu kumottanut eikä päivä paistanut asian tärkeyden oivalsivat. Ei vanhat leilit ja uusi viini sovellu yhteen, sanoo raa —-
ANNA. Eikä tuollaiset havukat sovi yhteen —
Liisa. — Varistenpelätin kanssa! Siinä sen nyt kuulit! Sitä ei seiso missään kirjassakaan.
ANNA (pois vasemmalle). Huomenna lähden —
LIISA. Hyvästi olkoon jo valmiiksi lausuttu, jotteihän vain huomenna unohtuisi! (katsoo lasiovesta). Kas vain, tuolla ajaa nyt tuo onnellinen pariskunta yhdessä, — vaan vähän piti, ettei heistä tullut parittomat!
Esirippu.