LIISA. Ei siihen suurta ymmärrystä huoli, mahtuu se pulma minun päähäni. Rautatiellä, kun herra meni tupakkivaunuun, jäi moster siihen rouvan kanssa pakinoimaan. Noh, sitten moster Fiija, anteeksi, piti sanoani, täti-rouva, puheli siinä kauvan, kauvan ja kun oli semmoinen helle, riisui hän kengät jaloistansa — sanoi niiden puristavan — sekä pisti pehmyet tohvelit pussistansa jalkaansa. Viimein hän onneksi nukkui. Alma rouva jäi siihen itsekseen torkkumaan ja kuin oli hirveän kuuma ja lokomotiivista tuli toisinaan savuakin sisään, nukkui hänkin. Minä riisuin kengät rouvani jaloista; no, sitten nukuin itsekin, eikä tuota kukaan liene pahaksensa pannut. Yhtäkkiä ollaan Kalvitsan asemalla; juna huutaa minkä jaksaa: uhuuuu! Tätirouva havahtui; hätäpäissään kokosi hän kapusensa pussiinsa ja hyppäsi plattformille; siinä kiireessä sieppasi hän rouvan toisen kengänkin ja jätti meille omansa: oliko meillä sitten vara valita? Täytyi tyytyä mitä jäi — vaikka parittomaankin. Se on nyt näiden parittomien historia.
JAAKKO. Ja tuo oli vähällä saattaa meidätkin parittomiksi. Almaseni, voitko antaa minulle anteeksi!
ALMA. Sydämestäni! Mutta miksi et minulle paikalla ilmoittanut asiasta?
Sitten olisimme säästäneet itseltämme nämä kamalat kokemukset.
KREETTA (vasemmalta). Hevonen on valjaissa, kuka reissuun lähtee?
JAAKKO. Sano että Risto päästää hevosen laitumelle. Ei —
ALMA. Jaakkoseni, emmekö kuitenkin ajaisi sähkötoimistoon?
JAAKKO. Sinä olet aina oikeassa! Ajakaamme vain, ja sieltä lähetämme moster Fiijalle suloisen sähkösanoman. Kreetta! Ajakoon Risto rappujen eteen. (Kreetta pois vasemmalle).
JAAKKO. Ja nyt oma Almani! Tästä puoleen ei meillä saa olla mitään salaisuuksia välillämme. Kipinästä syntyy suuri palo, joka polttaa kyläkunnat. Pieni epäluulonkipinä voi olla alku suuriin onnettomuuksiin; lentäessään se kasvaa ja niinkuin tykin kuula laukaistuna vasta maaliinsa seisahtuu. Pikku salaisuudet ovat avio-onnen suurimmat viholliset! Äiti! kiitän teitä kaikesta vaivastanne ja huolenpidostanne; mutta nyt on vaimoni minun talossani emäntä. En jätä teitä avuttomaksi —
ANNA (itkee). Vieläkö saan tämän yötä talossa viettää?
JAAKKO. Olkaa vaikka monta aamua ja yötä, mutta älkää enään suitsuttako epäluulon alttarilla, (pukee Alman päälle kepsin).