ANNA. Muserretut ovatkin! — Enkös sitä aavistanut! Jokohan tunnustat särkeneesi!
KREETTA. En minä! Mutta rouva aina epäilee ja näkee aaveita keskellä päivää. Lasit olivat rikki silloin —
ANNA. Aina sinä itseäsi puolustelet. Adam syytti Evaa, Eva käärmettä, käärme —
KREETTA (keskeyttää) — aina meitä palvelijoita!
ANNA. Toimillesi tuossa paikassa!
KREETTA (itsekseen). Äreätä on eukko, (menee vasemmalle).
ANNA (asettaa silmälasit nenälleen). Älähän huoli! Tuo on ihan varmaan K, koskapahan sarviansa ojentaa noin ylös. — Ei, en näe näillä laseillakaan. Tuo lienee ärrä — kun mikäkin lampaanjalka ja siinä saparo —
KREETTA (hyökkää sisään). Jo tulivat! jo tulivat!
ANNA. Kuka? Varis — kun noin säikähytät!
KREETTA. Jaakkoherra ja nuori rouva ja mummo ja Vogelit ja — (menee).