NOKKI. En ole tänne jäädä aikonutkaan. (Menee).
SUSANNA. Voi, voi, kyllä minä pois muutan se on ihan varma (itkee).
ILLI (paitahihasillaan). Susanna, mitä nyt — mitä nyt taas itket?
SUSANNA. Kukapa minun valitusääntäni kuulee, se on paras, etten valitakaan. (Tuijottaa yhteen paikkaan).
ILLI. No mitä nyt jälleen? Onko se Nokki taas ollut täällä viisauksineen, mitä? Vastaa. Millä minä sinua lohduttaisin Susannaseni. (suutelee häntä koomillisesti kädelle). Ei, ei mikään nyt auta! (ottaa häntä kaulasta). Enkö voi sinua millään ilahuttaa, Susannaseni. Miksi nyt noin tuijottelet?
SUSANNA (surullisesti). Minä olen tässä talossa liika pyörä vaunussa.
ILLI. Joko taas tuota vanhaa virttä.
SUSANNA. Hyvä Malakias aja tuo Nokki pois. Tai parasta taitaa olla että minä muutan.
ILLI (ajattelee). Hm. Ei, hyvä Susanna, sinä et saa muuttaa, kuka minun talouttani sitte hoitaisi. (Kävelee; itsekseen). Enokki on kuitenkin vikkelä poika, ja Susanna on sukulaiseni, hän on raukka niin arvotoin ja orpo maailmassa. — — (Katsoo lempeästi häneen). Ei, minä en heitä kumpaakaan laske pois. Minun täytyy koettaa sovittaa kumpasetkin. (Ääneensä) Susanna hyvä, minä annan Nokin mennä sinne missä pippuri kasvaa.
SUSANNA (hypähtää iloisena ylös). Oikeenko todella! Kiitos Malakias! Oi kuinka sydämmeni nyt ilosta sykkää. Sinä olet niin sanomattoman hyvä. (Kaataa kahvia, kantaa Illille, kiekailevasti). Saanko luvan tarjota, itse sen äsken keitin ja rohkenen vakuuttaa, että se on hyvää! — —