KIRSTI. Se hyvä. Vaan minä en niistä antaisi en yhen yhtä märännyttä munaakaan. Enkä jo. En niin penniäkään!
ILLI (äkäisenä). Ulos ja heti paikalla.
KIRSTI. Entäs ne kaakku-munat?
SUSANNA. Ulos, on sanottu sinulle.
KIRSTI (ällistellen itsekseen). Hyvänen aika, minkälainen melu nostetaan yksistä hammasraadoista. Se hyvä. (Ääneen). Keltäs minä nyt sitte saan tietää, montako munaa ostan siihen kaakkuun? (menee).
SUSANNA. Tuommoinen tomppeli! Kuinka voi ihminen olla niin kauhean tuhma. Mutta kyllä minä sen läksytän! (menee).
ILLI (kävelee). Kyllä ihminen tulee hulluksi vähemmästäkin. — Vahinko vahingon päälle. — Vaatimukset talouden tarpeisin kasvavat kuukausi kuukaudelta. Tuskin on kuukausi kulunut siitä, kun nostin pankista kolmesataa markkaa, ja nyt, (katsoo kukkaroansa) ei ole jälellä kun kaksikymmentä. — Nyt ei ole asiat oikealla tolalla. — Miksikä juuri minun talossani tällainen epäjärjestys vallitsee? — Ei pysy yksikään palvelija — — ei muut kuin tuo kelvoton Nokki. Eikä minulla ole häntä vastaan niin suuresti valittamista, mutta Susanna aina valittaa — Nokki ja taas Nokki. (Päättävästi). Ei tämä täytyy tulla selville ja heti paikalla, (menee ovelle, huutaa) Susanna! En minä nyt enää voi tätä tämän kauemmin kärsiä, (huutaa) Susanna! Etkö sinä kuule!
SUSANNA. En maailmassa ole tyhmempää ihmistä nähnyt, kun tuo Kirsti on.
Mutta kyllä minä annoinkin hänelle aika kyydin. — No mitä nyt?
ILLI. Eikö laitettaisi Nokkia pois ja otettaisi toinen ymmärtäväisempi sijaan.
SUSANNA (kiljahtaa ilosta). Tarkoitatko täyttä totta Malakias-kulta.
Laitetaan, laitetaan vaan ja ihan heti paikalla!