ILLI (seisottuu). Mitä! Jokos ne munat loppuivat, kuu heinäkuussa ostettiin, talven tarpeeksi kolmesataa paria? Eihän se voi olla mahdollista!
KIRSTI (iloisen hölmönä). Ei niistä munista enään ole mihinkään. Kauan käskivät elämään! — Voi sitä lemua mikä niistä syntyi kyökissä. Hyi pakana! mitä ne herrat syövät!
ILLI. Mitenkä se olisi mahdollista?
KIRSTI. Minä äsken kannoin koko korin pellolle. Ja nyt haisee koko pihamaakin jottaha! Se hyvä!
ILLI. Susanna! Mitä tämä merkitsee? Onko se totta?
SUSANNA (neuvotonna). Hyvä Malakias, se on sillä lailla että — — että —
KIRSTI. No, kah! ainahan mätäkuun munat märkänevät ihan käsiin, ei niistä ole talven varaksi. Siellä maalla aina myydään mätäkuun munat niin pian kuin mahdollista ja — — —
SUSANNA. Hst! Ole nyt hiljaa jo — ei se sovi tuolla tavoin rummuttaa suutansa kaupungissa! — Oletko nähnyt yhtä lasia, jossa oli hampaat sisällä?
KIRSTI. Jestapoo! (lyö käsiään yhteen). Niitäkö hammasraatoja? No niitäkö herrasväki etsii? Näin kyllä. Juomalasissahan ne olivatkin vielä, kun menin vuodetta laittamaan herran makuusuojaan. Miks'en minä niitä olisi nähnyt, näinhän minä! Tiedättekös hyvä rouva: minä kuin ajattelin, että mitkähän hammasraadot, tai kenenhän vainajan jäännökset nuo ovatkaan, ja kukahan ryökäle nuo on hautuumaasta tänne kantanut ja tuohon juomalasiin paiskannut. Varmaankin joku irvihammas minua pelottaaksensa, minä ajattelin. Mutta oho! Noin etäällä (osoittaa) pidin itsestäni ja kannoin ne sinne mihin äsken munatkin! Kuka nyt semmoisia tallentaa! Kuka jo? — Hyi mokomiakin kapineita.
SUSANNA (putoaa tuolille). Oletko sinä niin kauhean tuhma, että heität pois hampaat, jotka maksoivat 200 markkaa.