ILLI. Ei, et arvannut oikein.
SUSANNA. Näes, minulle lapsuudessani ei opetettu mitään. Piijat pukivat kengät jalkoihini. Silloin olimme rikkaat. Jouduin naimisiin. Mieheni piti taitavia palvelijoita, jotka työnsä ymmärsivät tehdä kunnollisesti. Talouttamme johti emännöitsijä, en siis ole tottunut mihinkään työhön, enkä mitään osaa perinpohjin toimittaa. (Itkee).
ILLI (ystävällisesti). Sehän ei ole sinun syysi. Miksi eivät vanhempasi antaneet sinun oppia — —
SUSANNA. — — He hemmoittelivat minua kovin — eivät osanneet aavistaakaan, että milloinkaan tarvitsisin työlläni henkeäni elättää, niinkuin nyt. — —
ILLI. Työnteko on välttämätöin kaikille. Jo lapsuudesta pitäisi joka ihmisen oppia työtä tekemään. Jos sitte Luoja suo jokapäiväisen runsaan toimeentulon jollekin, tulee hänen osata omaisuuttansa käyttää hyödylliseen ja siunaavaiseen tarkoitukseen eikä tuhlaavaisuuteen ja turhaan ylöllisyyteen.
SUSANNA (katuvaisena). Niinkuin minä olen sinun omaisuuttasi tuhlannut,
Malakias. Anna se minulle anteeksi.
ILLI. Sydämmestäni Susanna sen anteeksi annan. Minä huomaan että sinä alat alusta alkaen, ja se ilahduttaa minua suuresti.
SUSANNA. Kuinka hyvä sinä olet! Esityksesi on oivallinen! Minä tahdon alkaa ihan alusta! (Soittaa kelloa).
ILLI. Oivallista! Oivallista! Sinusta tulee vielä mallikelpoinen taloudenhoitajatar, semmoinen, josta muutkin saavat ottaa esimerkkiä.
NOKKI (ovella). Kirstiäkö tai minua soitettiin?