HESSU (seisahtuu). Jottako olisi? Missäs niitä nyt säilytetään sitte?
Viimeisen pytynpohjan rouva eilen polttti perunakattilan alla. —
(Menee).
ELVIRA. Mene, mene nyt mokomakin! Kaikki astiat antaa karsinoitua. Tietysti ne sitten saa polttaa tarpeen tullessa. Voi, voi, voi! (raapii korvallistaan).
TEOFILUS (paitahihasillaan). No, joko se kahvi alkaa olla valmista viimeinkin? Tässä olen nyt jo tätä äkkiväärää imeksinyt koko aamun! Hyi! mitenkä se hiukookin vielä.
ELVIRA (puhaltelee). Jo kiehuu kohtsillään. (Asettelee pöydälle kuppeja). Kuules Teffi — — —
TEOFILUS. No, mitäs nyt mariset taas, Elvira?
ELVIRA. Kuinka oletkin ystävällinen. Ei voi sanaakaan lausua, kaikki on vaan marinata! Aina sama sävel sinun virressäsi.
TEOFILUS. Niin on sinunkin virressäsi. Tätä ei ole, tuota hanki, sitä osta ja niin edespäin, aina vaan samaa nuottia.
ELVIRA. Kaikkia muuta pitääkin aina muistuttaa hankkimaan, paitsi tupakkia: sitä on runsaasti kaikki nurkat, pöydät, hyllyt, laattiat ihan täynnä: tuhkana, tupakkina ja katon rajaan asti savunakin.
TEOFILUS. Mitä saakuria se sinua, enemmän kuin muitakaan liikuttaa? Ei sen vertaa saisi olla ihmisellä virvoitusta, kun piipullinen tupakkia?
ELVIRA. Eipäs minullakaan ole: ei tupakkia, ei edes piippuakaan. Eikä kukaan hottentotti kysele: mikä minua hiukankaan virvoittaisi. Ei mar kukaan!