TEOFILUS. Sitä vielä näet puuttuu! Sinä juot kahvia minkä kerkiät, päivät päästään, aamusta iltaan.
ELVIRA. Sitä sanaa vielä puuttui, ja se on tuhannen vale! Joisinko minä enemmän kahvia kuin muutkaan? Päällimäiset palat panen talon muulle väelle ja jos mitä jää, se on jakajan osa. Niin on aina tässä talossa ollut, hamasta siitä asti kun tähän apeaaan kotiin jalkani asetin! Toista oli Hynnis-vainaja: ai, aijai, siinä oli mies, siinä Hynnisessä, ei hän joutanut kyselemään, mitä minä marisen. Ennenkuin suutani ehdin avata, oli hän aitat ja liiterit ahdannut täpö-täyteen kaikenlaisella, mitä taloudessa tarvittiin; vaan tässä talossa on minun osani aina ollut vähin. (Kaataa kahvia).
TEOFILUS (juo). Se on tietty, se. Tuota olen nyt saanut kuulla kokonaista kaksikymmentä vuotta. Mitäs saakuria sinä, suuren Tuorlan-hovin rikkaaksi mainittu neito Elvira Pajula, rupesit vaimokseni tulemaan — kun se Hynninen niin hyvä oli?
ELVIRA (kylmästi). Kuka sinua oikein tunsi perin pohjin. Etkä sinä silloin viinan tilkkaakaan maistanut, entäs nyt? — Nenäsikin on kaiken muun karvanen, mutt'ei nenän!
TEOFILUS. Anna sen olla! Ei siitä vaaraa, sanon sinulle!
ELVIRA. Kukas tuota liikuttaakaan? Mokomatakin koristusta (juo) vaan eihän silmä osaa vie!
TEOFILUS. Oletko äänettä — tahi — —
ELVIRA. Mitä? mitä sitten? Sinäkö tohtisit?
TEOFILUS. En lupaa kysy keltään, ennestäänhän tuon jo tiedät.
ELVIRA. Älä luulekkaan! Täss' on kova kovaa vastaan, sanoi Puumalan mies, katkaisi kanan kaulan.