Maria painoi Ragnhildin povelleen ja kuiskasi:
— Muuta en voi mitään, kuin rukoilla puolestasi, ja sen tahdon tehdä.
— Oi niin, rukoile, rukoile! Itse en voi, olenhan tahallani työntynyt tähän kurjuuteen.
Muutaman hetken seisoivat nuo nuoret naiset siinä sylityksin äänettöminä, mutta palavin sydämmin. Toinen taisteli epätoivoista taistelua itsensä kanssa, toinen rukoili taivaallista isäänsä, niinkuin oli tottunut tekemään kaikissa elämän kohtaloissa.
Silloin astui morsiamen äiti huoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle hämmästyneenä siitä mitä näki. Hän oli hyvin vastustanut Marian tulemista morsiustytöksi, mutta Ragnhild oli pyytänyt sitä viimeisenä toivonaan, ja kun hän lähemmin asiaa ajatteli, ei siitä voinut vahinkoa tulla. Maria tosin oli vain yksinkertainen maalaistyttö, mutta eihän siinä suinkaan ollut riittävää syytä kieltää Ragnhildin pyyntöä. Kuin salama lensi valtioneuvoksen rouvan päähän ajatus, että jotain oli nurinkurin, ja heti oli hän valmis syyttämään papintytärtä siitä.
— Miten on laita? kysyi hän äkkiä luoden heihin terävän katseen.
— Ragnhild tunsi levottomuutta tuon tärkeän askeleen takia, selitti Maria nähdessään, että Ragnhild turhaan koetti pakoittaa väräjäviä huuliaan tottelemaan.
— Niin, niin, vastasi valtioneuvoksen rouva, ja talutti tyttärensä sohvaan. Kas tässä lasi vettä, lapseni, kyllä kaikki vielä hyvin käy. Olethan tähän saakka ollut niin rauhallinen. Minun täytyy tosiaan sanoa, että olet osottanut kiitettävää hienotunteisuutta. Isäsi ja minä olemme sinuun hyvin tyytyväiset ja iloitsemme — — että — — ai niin, pastori on jo tullut, niin että pian saat tulla alas. Senvuoksi tulee sinun tyyntyä, jottei jo muutenkin malttamattoman sulhasen tarvitse käydä levottomaksi sinun takiasi.
Maria oli poistunut huoneesta. Valtioneuvoksen rouva jatkoikin senvuoksi:
— Mitä neiti Ståle täällä teki?