* * * * *
Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Ragnhild tuli huomaamaan, ettei hän uusissakaan oloissa tuntisi itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi.
Melkein heti häiden jälestä oli parooni riisunut tuon kohteliaan ja huomaavaisen tapansa, jolla hän kohteli morsiantaan. Ragnhild ei sitä tosin kaivannut, kihlausaikana oli se usein häntä painostanut, mutta kohteliaisuuden mukana haihtui ystävällisyyskin, ja se koski kipeästi Ragnhildiin. Pohjaltaan oli parooni kyllä hyväsydämminen mies, mutta kuten kivulloisilla yleensä, oli hänelläkin kärtyisä ja äreä kotituuli, ja hän sitä sangen vähän hillitsi. Ragnhild koetti joka tavalla asettaa asiat oikealle tolalle, sovitella ja lepytellä sekä raivata pois tieltä kaikki, mikä voi antaa aihetta tyytymättömyyteen. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Syitä lenteli joka taholta ja juuri silloin kuin vähimmin tiesi odottaa. Mutta pahimmin lamasi Ragnhildin mieltä se, että hän päivä päivältä yhä varmemmin tuli vakuutetuksi, ettei hänen ja hänen miehensä välillä ollut muruistakaan keskinäistä ymmärrystä. Tämän luuli hän huomanneensa jo kihlausaikana, mutta ensiksikin oli tämä aika ollut kovin lyhyt ja sitä paitse täynnä huvituksia, niin ettei pitempi keskustelu voinut tulla kysymykseenkään, varsinkin kun parooni, kuten jo on mainittu, kernaasti katkaisi vakavan keskustelun hienolla leikkipuheellaan. Ragnhild huomasi, että heidän makunsa, taipumuksensa ja mielipiteensä suuresti erosivat ja että parooni, vaikka kulkikin hyväluontoisen kirjoissa, kuitenkin oli tuiki itsepintainen. Kun hän keskusteli jonkun vieraan henkilön kanssa eivätkä mielipiteet lyöneet yhteen, antoi hän tavallisesti toisen pitää päänsä ja lopetti keskustelun kohauttaen olkapäitään tai tehden siron kumarruksen tai hienosti hymähtäen, jonka kukin sai selittää mielensä mukaan. Mutta kotiväeltä vaati hän, että kaikkien tuli taipua hänen tahtonsa mukaan.
Heti kun Ragnhild oli vähänkin ennättänyt kotiutua, alkoi hän etsiä itselleen jotakin tekemistä ja tutustua oloihin. Pian huomasi hän, ettei hänellä perheenemäntänä olisi enempää tehtävää kuin ennen vanhempainsa kodissa, jollei oteta lukuun päivällisruuan määräämistä kuksikin päiväksi. Sillä talossa oli taitava emännöitsijä ja monilukuinen palvelijajoukko. Paitse sitä toivoi parooni, ettei hän ryhtyisi talouspuuhiin. Kerrankin, kun parooni kysyi nuorta rouvaansa ja sai kamarineitsyeltä kuulla, että hän oli mennyt keittiöön, kiirehti hän paikalla jälestä ja huudahti peljästyneenä:
— Ystäväni, muista että olet vapaaherratar Falck, sinun paikkasi ei ole täällä. Sitte tarjosi hän käsivartensa ja vei hänet pois.
Käsityötäkään ei tietysti ollut Ragnhildilla, sillä äiti oli valmistanut niin tarkoin hänen myötäjäisensä että Ragnhildilla mielestään oli vaatteita kymmeniksi vuosiksi. Paroonin vaatevarasto oli mitä parhaimmassa kunnossa ja talon liinavaatekaappi yllin täynnä hienoa, lujaa, osaksi kotikutoista, osaksi hollantilaista liinavaatetta ja lakanoita aina paroonin äidin ja äidinäidin ajoilta saakka lukuunottamatta kaikkea uutta, mitä oli hankittu nuorta emäntää odotettaissa. Niinmuodoin ei ollut muuta neuvoa, kuin turvautua taaskin kirjailutyöhön, mutta kun paroonilla näytti olevan tarpeeksi tohveleita, pipolakkia, kynänpyyhkimiä, kirjoitusmattoja y.m., kävi vaikeaksi uusien keksiminen. Viimein päätti hän kirjailla lepotuolin päällystää, siinä ainakin olisi työtä pitemmäksi aikaa. Ragnhild olisi mieluummin käyttänyt aikansa hyödyllisempään ja mietti miettimistään, mihin ryhtyisi. Silloin muisti hän aikomuksensa käydä katsomassa alustalaisiaan ja auttaa heitä; luultavasti oli heidän joukossaan köyhiä kenties sairaitakin ja turvattomia. Hän vaalisi sairaita, lukisi heille, ompelisi vaatteita pienokaisille, oi, hänelle riittäisi kyllä tekemistä. Näin suunnitteli Ragnhild ja päätti ensi tilassa puhutella miestään, tiedustella hänen alustalaisistaan ja kertoa aikomuksestaan käydä heidän luonaan ja auttaa heitä. Eräänä päivänä paroonin ollessa tavallista paremmalla tuulella teki Ragnhild kysymyksensä.
— Tunnen alustalaisiani aivan vähän, vastasi parooni. Kuten tiedät, olen vasta lyhyen ajan ollut maatilan omistajana, ja kun maanviljelys on pehtoorin huolena, en ole tullut tekemisiin väen kanssa. Mutta miksikä sinä heitä kyselet?
Ragnhild esitti tuumansa auttaa köyhiä.
— Varsin kiitettävää, varsin kiitettävää, sanoi parooni ja äänessä oli hiukan entistä imartelevaa kohteliaisuutta. Kutsutaan pehtoori tänne, häneltä saamme luettelon köyhistä.
— Mutta, intti Ragnhild epäillen, siitä olisi minulle suurta hupia, jos itse saisin käydä asunnoissa, ja silloinhan voisin itse heitä arvostella.